"Im fine"

Kukaan ei pysty pelastamaan mua iteltäni... vaikka kuinka toivoisin sitä.

Oon pahin vihollinen itelleni, ja tää taistelu itteäni vastaan käy päivä päivält vaikeemmaks.

Haluan olla iloinen, se joka olen ystävieni, poikaystäväni sekä perheeni kanssa. Naurava ilopilleri, joka jaksaa pitää hauskaa..

Haluan, että mut muistetaan ilosena edelleen monien kymmenien vuosien päästä. Pelkään vaan, että jos lähtisin nyt, kukaan ei muistaisi mua enään myöhemmin.. koska olin vaan yksi suomessa masennusta vastaan taisteleva nuori tyttö.

Haluaisin näyttää todella miltä tuntuu, haluaisin ystäviäni nähdessä purskahtaa itkuun ja vaan halata. Kun poikaystävä tulisi vastaan niin vaan kaatua hänen eteen ja vaan itkeä.. haluaisin todella näyttää kaiken tuskan mitä tunnen.. mutten osaa.

Haluan tämän olon pois, ja olla se joka jaksaa porskuttaa läpi mustien pilvien. Tällä hetkellä olen hauras kuori joka ei kestä pienintäkään surua.

Itku ei auta.. se vaan pahentaa rinnassa puristavaa ahdistusta.

Usein käytetty lause on "olen kunnossa" joka on usein kuulunut suustani, vaikka olen purrut huulta ja pidättänyt itkua. Helpompaa on vaan työntää tuska sisääni ja jatkaa feikkihymyä ja "positiivista elämäniloa" mitä ei todellisuudessa ole. 

Pitkään aikaan en ole fyysisesti satuttanut itseäni, mutta nyt se olo on erittäin voimakas. Haluan vuotaa verta, jotta puristava tunne rinnassa heikentyisi.

Odotan sitä päivää kun herään aamulla, ja mietin kuinka ihana on avata silmät ja herätä. Nykyään en haluaisi herätä, haluaisin nukkua vaan.. se on ainut hetki jolloin en tunne tuskaa, saan vaan olla. 

Milloin tämä kaikki painajainen loppuu? kauan vielä? onko pitkä matka jäljellä?

Haluan tietää olenko edes puolessa välissä matkaa elämänhaluun ja onnellisuuteen, jossa voin edes hiukan nauttia elämästä ja kestää tulevan. Se auttais jaksamaan taistelua.