"Im fine"

Kukaan ei pysty pelastamaan mua iteltäni... vaikka kuinka toivoisin sitä.

Oon pahin vihollinen itelleni, ja tää taistelu itteäni vastaan käy päivä päivält vaikeemmaks.

Haluan olla iloinen, se joka olen ystävieni, poikaystäväni sekä perheeni kanssa. Naurava ilopilleri, joka jaksaa pitää hauskaa..

Haluan, että mut muistetaan ilosena edelleen monien kymmenien vuosien päästä. Pelkään vaan, että jos lähtisin nyt, kukaan ei muistaisi mua enään myöhemmin.. koska olin vaan yksi suomessa masennusta vastaan taisteleva nuori tyttö.

Haluaisin näyttää todella miltä tuntuu, haluaisin ystäviäni nähdessä purskahtaa itkuun ja vaan halata. Kun poikaystävä tulisi vastaan niin vaan kaatua hänen eteen ja vaan itkeä.. haluaisin todella näyttää kaiken tuskan mitä tunnen.. mutten osaa.

Haluan tämän olon pois, ja olla se joka jaksaa porskuttaa läpi mustien pilvien. Tällä hetkellä olen hauras kuori joka ei kestä pienintäkään surua.

Itku ei auta.. se vaan pahentaa rinnassa puristavaa ahdistusta.

Usein käytetty lause on "olen kunnossa" joka on usein kuulunut suustani, vaikka olen purrut huulta ja pidättänyt itkua. Helpompaa on vaan työntää tuska sisääni ja jatkaa feikkihymyä ja "positiivista elämäniloa" mitä ei todellisuudessa ole. 

Pitkään aikaan en ole fyysisesti satuttanut itseäni, mutta nyt se olo on erittäin voimakas. Haluan vuotaa verta, jotta puristava tunne rinnassa heikentyisi.

Odotan sitä päivää kun herään aamulla, ja mietin kuinka ihana on avata silmät ja herätä. Nykyään en haluaisi herätä, haluaisin nukkua vaan.. se on ainut hetki jolloin en tunne tuskaa, saan vaan olla. 

Milloin tämä kaikki painajainen loppuu? kauan vielä? onko pitkä matka jäljellä?

Haluan tietää olenko edes puolessa välissä matkaa elämänhaluun ja onnellisuuteen, jossa voin edes hiukan nauttia elämästä ja kestää tulevan. Se auttais jaksamaan taistelua. 

mä tahdon vapauteen, päästä mut pois

mä en tiedä mistä aloittaisin.. en osaa auttaa itseäni. en tiedä mitä tarvitsen juuri nyt? en haluaisi luovuttaa vielä, mutta haluan tämä kivun sisältäni pois. kaikki kysyy mistä kipu ja ahdistus johtuu, mutten itsekkään tiedä. liian monta asiaa painunut syvälle sisälle, mistä en ole koskaan puhunut.
yritän olla vaan mahdollisimman hyvä tytär, tyttöystävä, pikkusisko, parasystävä ja ystävä.
haluan, että ihmiset muistavat minut iloisena ja hymyilevänä sekopäänä.

kun en osaa auttaa itseäni, annan kaikkeni muille. autan kaikkia viimeiseen asti. kulutan kaikki energiani muihin, koska en osaa mitään muuta kuin auttaa muita. en halua puhua ihmisille, kuinka rikki ja loppu olen.. koska haluan että kaikki saisi purkaa edelleen ongelmia ja murheita minulle. sitä varten täällä olen. 

olen jo pitkään työntänyt tuskaa syvälle sisimpääni.. aina vaan syvemmälle ja syvemmälle.. en ole näyttänyt kenellekkään miten oikeasti voin, en halua että minusta huolehditaan. olen yrittänyt pärjätä yksin.. mutta voimat alkavat hiipua pikku hiljaa pois.. tarvitsen tukea ja apua. mutten anna itselleni sitä mahdollisuutta. 

en kestä sitä, että joku muu miettii minun oloani iltaisin ja pohtii milloin romahdan täysin. 

en halua että kukaan joutuu miettimään tätä, eikä kenenkään tarvitse. 

voikun saisin voimia pärjätä yksin, silloin muiden ei tarvitsisi murehtia.

ihmisillä on niin vääräkäsitys itsemurhasta, kyllä se on henkilön oma päätös sekä joidenkin mielestä itsekästeko. mutta se joka sen tekee ei välttämättä haluaisi kuolla ja jättää kaikkea mitä rakastaa tänne maailmaan, hänen ainut tavoitteensa on päästä pois tuskasta. se on kamala teko, mutta toisaalta ymmärrän syvästi ihmisiä jotka ovat lähteneet täältä oman käden kautta, ei mitään kipua ja tuskaa jaksa kukaan ikuisesti. 

se on kamalaa niiden läheisille, jotka tienneet että tämä henkilö voi todella huonosti muttei ole osannut auttaa. 

kaikki ei vaan pysty selviytymään tästä elämästä voittajina.

ei tätä asiaa ymmärrä kukaan joka ei ole itse joskus harkinnut luovuttamista. 

koko kroppani on väsynyt taisteluun.. 

mutta jatkan taistelua.

Pahin viholliseni olen minä itse

en tiedä miten ja miksi olen edelleen tässä.. sydän lyö, ja hengitän. miksen pysty olla onnellinen? miksen onnistu niinkuin muut? miksi syytän itseäni? 

pään sisällä on paljon kysymyksiä, mihin en tiedä itsekkään vastauksia. elämäni on ollut tähän asti suurta taistelua itseäni vastaan. osa minusta on jo nyt luovuttamassa, päästämässä irti kaikesta ketä rakastan ja kaikista onnellisista muistoista. se osa minusta on jo valmis lähtemään viimeiselle matkalle.. 

mutta se toinen osa on tässä.. taistelee itkee ja kirjoittaa tänne..

mä oon suureks osaks onnellinen, siks tää onki niin sekavaa.. mä olin pitkään tavannu väärii jätkii, jotka rikko mua aina vaa pienemmiks paloiks. nykyään seurustelen maailman ihanimman miehen kanssa, jonka kainalo on turvapaikkani. hän muistuttaa paljon isääni, on vahva ulkoapäin ja sisältä herkkä. en tiedä mitä koskaan olenkaan tehnyt oikein, en tiedä.. miten olen ansainnut noin ihanan miehen tähän viereen. 

en haluaisi, että tämä olo pilaa meidän onnen ja suhteen. 

miten koskaan voinkaan korvata kaiken tuen ja voiman mitä se on mulle antanu. en oo koskaan tuntenu olevani rakastunut, nyt olen.

miksi en hymyile aidosti? miksi itken niin usein? miksen voi olla onnellinen siitä mitä minulla on? miksi haluan silti pois täältä? miksi minua ahdistaa näin paljon? miksi toivon etten enään heräisi aamulla? miksi miksi miksi.

kerroinkin tossa aikasemmin että taistelen itseäni ja ajatuksiani vastaan.. tuossa ylempänä on hyvä kuva joka on täysin sama keskustelu mitä käyn itseni kanssa päivittäin. 

satutan itseäni eritavoin, välillä viillän itseäni, koska haluan nähdä kun vuodan verta ja haluan siirtää kivun johonkin muualle edes hetkeksi. tiedän ettei se auta eikä ratkaise asioita.. 

toinen asia miten satutan itseäni on syömättömyys, kiellän itseäni syömästä ja syyllistän itseäni jos syön. 

miksi en anna itseni nauttia ruoasta, sehän on täysin normaali ja päivittäinen asia mitä kaikki tekevät? miksen saa olla hyvä juuri tälläisena? 

pelkään itseäni.. pelkään olla yksin, silloin tämä osa joka haluaa luovuttaa pääsee valloilleen.. tiedän helpointa olisi vaan lähteä viimeiselle matkalle..

mutta minussa on edelleen pieni osa joka haluaa olla vielä joskus onnellinen. minulla on maailman parhaimmat ystävät ja paras poikaystävä ja paras perhe. 

haluaisin vaan, että kaikki te minun läheiset ymmärrätte sen että teen parhaani, yritän kaikkeni jaksaa ja herätä aina uuteen aamuun. pelottaa milloin en enää vaan pysty.. 

miksi haluan kuolla? miksi en halua kokea kaikkea mistä olen aina haaveillut? miksi haluan jättää kaikki tärkeät ihmiset tänne? 

ps. aijon taistella, yritän ainakin. 

rakastan teitä kaikkia jotka autatte mua jaksamaan, jotka ootte aina seisoneet mun vierellä.